Jukkis syntyi Unnan ensimmäiseen pentueeseen kuuden sisaruksensa kanssa. Syntyessään Jukkiksella oli jo koti tiedossa, mutta noin kuuden viikon iässä varaus peruuntui. Olin siihen mennessä jo ihastunut tuohon suloiseen palleroon, joten muutamasta ostotarjouksesta kieltäydyttyäni jouduin toteamaan, että laumassani on nyt myös uroskoira. Vai ei ikinä urosta tähän taloon…

Sopivaa nimeä urospennulle minulla ei tietenkään ollut, mutta se ei ollut ongelma, sillä Jukkis oli jo vahingossa oppinut lempinimensä. Jukkis oli pikkupentuna pesueen suurin ja karvaisin ja varmaan kilteinkin. Jukkiksen nimi kuvailee meille tuttua koiraharrastajaa, kyseistä henkilöä kun voisi luonnehtia nimenomaan isoksi, karvaiseksi ja kiltiksi :).

Jukkiksesta kasvoi, ei niinkään iso ja karvainen, vaan ennemminkin pienehkö ja vähäkarvainen uros. Raamit ovat kuitenkin kohdallaan, ja kokoa ja turkkiakin on sentään riittävästi. Kiltti Jukkis kyllä on, helppo järkevä koira, joka tulee juttuun kaikkien kanssa. Ei provosoi riitaa, ei hössötä tyttöjen perään. Uros minun makuuni.

Jukkiksen pääharrastus oli alusta saakka MEJÄ. Jukkis jäljesti ensimmäisen jälkensä vähän yli luovutusikäisenä, ja kun homma näytti toimivan, sain tuosta treenistä hyvän viimeisen verukkeen urospennun kotiinjättämiselle. Tarvitsinhan uuden mejäkoiran. Jukkis osoittautuikin taitavaksi ja luotettavaksi jäljestäjäksi, jonka motivaatio pysyi tehtävässä koko suorituksen ajan. Ei tarvinnut jännittää, tuleeko kulman takaa lintuja tai sorkkia, vaan työ tehtiin iloisesti loppuun saakka. Toki minunkin piti osata oma hommani narun toisessa päässä, luottamus oli molemminpuolista. Kymmenvuotiaana Jukkis jätti kokeissa käymisen nuoremmille. Sen koeura jatkui yhtäjaksoisesti kahdeksan vuoden ajan sisältäen 58 koekäyntiä. Viimeisen viiden kilpailuvuoden aikana Jukkis jäljesti ainoastaan ykköstuloksia, 37 kertaa peräkkäin. Siihen oli oikein hyvä lopettaa.

Näyttelyitä Jukkis harrasti nuorena, sekä kotimaassa että ulkomailla. Valioitumisen jälkeen homma kuitenkin jäi. Toisin kuin mejässä, jossa valioitumisen jälkeen harrastus vasta kunnolla alkoi. Taipumuskoe meni aikanaan läpi kerralla, vaikka silloisen nuoren koiran haku ei ihan aikuisiän työskentelyä vastannutkaan. Mh-kuvauksen Jukkis suoritti 6-vuotiaana omalla tasapainoisella tavallaan kuormittumatta juuri lainkaan. Kuvaajan sanoin, Jukkis tuntui pitävän testiä hieman normaalista poikkeavana ulkoilutapahtumana. Petotestissä käytiin Jukkiksen ollessa seitsemänvuotias. Jukkis selvisi sekä karhun että suden kohtaamisesta kunnialla.

Uiminen oli kesäisin Jukkiksen intohimo. Nuorena Jukkis nautti myös vauhtilajeista, kuten pyöräilystä ja hiihtämisestä. Vanhalla iällä jätimme rankkoja suorituksia vaativat lajit vähemmälle, mutta maastossa liikkuminen sujui edelleen kevyesti.

Jukkista oli vaikea saada väsymään. Päivä- tai viikonloppuretket eivät tuntuneet missään. Reppujen kanssa tehdyillä lapinvaelluksilla vauhti alkoi osoittaa rauhoittumisen merkkejä ehkä neljäntenä tai viidentenä päivänä. Ja siellä sentään oltiin aamusta iltaan liikkeellä. Tuntureilla Jukkis oli muutenkin kuin kotonaan kolmen vaellusreissun tuomalla kokemuksella. Jukkis oli tyyppi, jolle kaikki kävi ja oli kivaa. Ihan sama mikä oli majoite, vai oliko sitä ollenkaan, ei väliä olivatko reput painavat vai kevyet, menoa eivät hidastaneet kivikot, ryteiköt, suot tai jokiuomat. Onhan toki hajumaailma pohjoisessa poroineen ja riekkoineen hyvin erilainen etelän metsiin ja peltoihin verrattuna. Lapinhuuma taisi vallata meidät molemmat aina aika ajoin.

Viimeisen vuoden aikana Jukkiksen näköaisti heikkeni, joten ulkoilut piti suunnitella papan ehdoilla. Kotiinhan Jukkis ei halunnut jäädä, jos muut lähtivät metsään. Vanha polvivamma vaivasi aika ajoin. Nämä vaivat eivät kuitenkaan vaikuttaneet mielialaan, sillä Jukkis oli aina onnellinen ja kaikkeen tyytyväinen. Jukkiksen ollessa 13 vuoden ja 11 kuukauden ikäinen sen yleisvointi heikkeni kesäkuisen lomaviikkomme aikana.  Syyksi paljastui akuutti munuaisten vajaatoiminta. Oli aika päästää maailman paras papparainen lähtemään.