Joy muutti laumaani Breeze-kennelistä yhdeksän kuukauden ikäisenä juniorina, yhtä aikaa Muskan kanssa. Joyn kutsumanimi oli yksinkertainen lyhennys virallisesta nimestä. Nimi on enne, sanotaan. Tällä kerralla sanonta ei osunut ihan nappiin. Toki Joy oli iloinen peruscockerin tapaan, ainakin kun sille päälle sattui, mutta osasi myös näyttää mielipiteensä ja mielialansa erittäin selvästi. Siksipä se sai liikanimen ”perheen hapannaama”. Koskaan se ei kuitenkaan ollut vihainen tai riidanhaluinen, ei ollenkaan. Se tuli toimeen kaikkien kanssa, ja huokui itsevarmuutta, jonka jokainen vieras ja tuttu koira aisti jo kaukaa. Ihmisten seurassa se oli itse lempeys ja nautti kainalossa köllöttelystä.

Joy oli ovela. Ja älykäs. Sille ei tuottanut juurikaan päänvaivaa keksiä, miten jääkaappi, hellan luukku tai esimerkiksi lukollinen roskiskaappi avataan. Se myös osasi varastaa grillimakkaran nuotioritilältä ilman että kukaan viidestä nuotion ympärillä istuvasta ihmisestä huomasi mitään, tai tyhjentää tiskipöydällä olevan sipsikipon ihmisten nenän edessä niin, että kukaan ei havainnut itse tekoa, vaan vasta tyhjän kipon. Varkaudet ja muut konnuudet se suoritti siis tyylillä, ikään kuin olisi suunnitellut niitä pitkän aikaa.

Joyn intohimo oli jäljestäminen. Se oli luontainen ja taitava jäljestäjä, joka meni vaikka läpi harmaan kiven, kun jäljestysvaljaat oli puettu päälle. Sen taidot tulivat ilmi ihan vahingossa, kun olin harjoittelemassa toisen koiran kanssa. Olin Wendyn kanssa puolessa välissä harjoitusjälkeä, kun aloin ihmettelemään takaani kuuluvaa ääntä. Siellähän se Joy porhalsi perässämme, nenä maassa ja tiukasti jälkeä pitkin. Se oli niin keskittynyt jäljestämiseen, että havaitsi meidät vasta, kun melkein törmäsi saappaisiini. Se oli murtautunut autosta ulos (jotenkin ovelasti, sillä autoon jäi vielä kaksi koiraa) ja lähtenyt peräämme nenä paukkuen.

Myöhemmin Joy kiersikin mejäkokeita hyvällä menestyksellä. Suurin saavutus oli kaikkien rotujen Mejä-SM pronssi vuonna 2002. Joy jäi jäljestyspuuhista eläkkeelle turhan aikaisin antaen vuoron tyttärelleen Saanalle. Joy kävi kuitenkin vanhoilla päivillään vielä kerran kokeessa, Norjassa, 12,5 vuoden iässä, viiden vuoden tauon jälkeen. Taidot eivät olleet ruostuneet lainkaan, päin vastoin, joten siitä tuli yksi ensimmäisistä suomalaisia cockereista, joka saavutti Pohjoismaiden jäljestämisvalion arvon.

Näyttelykoiraa Joysta ei koskaan tullut. Se ei pitänyt puuhasta yhtään, ja se kyllä näytti sen kehässä. Taipumuskokeen Joy suoritti kertayrittämällä ongelmitta.

Muska kuului Joyn elämään syntymästä saakka. Muska ja Joy olivatkin kuin paita ja peppu. Yhdessä ne reissasivat kanssani ympäri Suomen kaikenlaisissa harrastuksissa ja muissa riennoissa. Muska ja Joy olivat ensimmäiset varsinaiset vaelluskoirani, joiden kanssa opeteltiin vaelluksen saloihin koiran näkökulmasta.

Joysta luopuminen tuli ajankohtaiseksi sen ollessa yli 14 vuoden ikäinen korvakäytävän kasvaimen aiheuttamien vaivojen vuoksi.