Unna syntyi yhdeksän pennun pentueeseen, jonka Myy-äiti kunniakkaasti hoiti. Unna oli pentueen suurin tyttö, Mastodontiksi ja Matamiksikin kutsuttu, joka kutakuinkin vain söi ja nukkui ensimmäiset viisi viikkoa. Unna valikoitui omakseni viiden nartun joukosta lopulta vasta pentutestin perusteella. Testissä se yhtäkkiä heräsi ja näytti todellisen minänsä. Nimi Unna tulee Aku Ankasta, Una nimisestä vahvasta luola-ankkatytöstä. Muistin nimen hieman väärin…

Unnasta kehittyi miellyttävä ja helppo jäsen laumaamme, ja lisäksi mitä mahtavin äitikoira. Unna teki kolmet pennut, koska tavoitteeni oli saada itselleni tyttöpuolinen suvunjatkaja Unnan jälkikasvusta. Vasta kolmannella kerralla tavoite onnistui, kun Sirrin pesue syntyi. Ensimmäisestä pentueesta laumaamme jäi tosin urospentu, Jukkis, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina. Perheeseen jäi sijoituskoiraksi myös Jukkiksen sisko Ruuti, mutta Ruutin äitiyshaaveet kariutuivat kyynärnivelien kasvuhäiriön takia.

Virallisista lajeista Unna harrasti mejää ja näyttelyitä. Valionarvon se saavutti molemmista lajeista, mejästä useammankin. Taipumuskokeen Unna suoritti nuorena ilman ongelmia.

Uiminen oli Unnan lempipuuhaa, samoin kaikenlaisissa vesissä lotraaminen, kesällä ja talvella. Onneksi Unnan turkki oli liukas ja vettähylkivä, se ei kastunut heti läpi, vaan iho saattoi olla aivan kuiva ja lämmin, vaikka jääpuikot kolisivat karvanpäässä pakkaskelillä. Kutsuin Unnan turkkia myös itsestäänpuhdistuvaksi. Metsä- ja peltolenkkien jälkeen turkin hoidoksi riitti vesisuihkutus, jotta kura ja hiekka irtosivat turkista. Tikut, havut ja takiaiset irtosivat sitten itsestään turkin kuivuessa, eikä takkujakaan juuri ilmestynyt.

Jokaviikkoisiin harrastuksiin kuuluivat retkeily ja maastossa liikkuminen, ne sujuivat vielä viimeisinä vuosinakin kuin nuorelta tytöltä. Lapinvaelluksille Unna ei enää vanhana päässyt mukaan. Vaellusasioissa Unna oli tosin melkoinen konkari oltuaan neljällä reissulla mukana. Laavussa nukkuminen, reppujen kantaminen, jokien ylittäminen ja tossujen pitäminen tunturikivikossa sujuivat leikiten.

Yksi yhteinen harrastus meillä oli Unnan kanssa loppuun saakka – linnut. Minä mielelläni kuuntelen lintuja, katselen niitä kiikarilla ja kuvaan myös kameralla. Unnakin katseli ja kuunteli lintuja, mutta pääasiassa se kyllä käytti nenäänsä. Lintujen läsnäollessa vauhtia löytyi vanhasta muoristakin, häntä pyöri ympyrää ja maasto tuli tarkastettua jokaista pusikkoa myöden. Lintuharrastus aiheuttikin aikanaan pieniä haasteita mejäpuolella, jossa kyseiset puuhat ovat lähinnä haitaksi. Mejätuloslista ei siis ihan anna oikeutta Unnan jäljestystaidoille. Lintuja kun on vähän joka puolella.

Unnasta jouduin luopumaan sen ollessa 13v 8kk ikäinen. Viimeisenä kesänä sen kunto heikkeni nopeasti kasvainsairauden edetessä. Unna sai kuitenkin elää pitkän ja terveen elämän.